Viimekuussa Stockmann lähestyi perhettämme kirjeitse koettaen myydä meille Citroenin Picasso C3 -autoa. Auton malliluonnehdinta herätti perheessämme pientä riemua: Kyseessä oli pieni tila-auto. Aikaisemmin moni on naureskellut asuntoilmoitusten tilaihmeille, 20 m²:n yksiöille, joihin mahtuu kaikki. Tällainen olisi todellinen painopistealue. Kuin Heikki Salon kappaleessa Riekot, jossa runoilijat tahtovat sulkea äärettömät avaruudet sanan sekuntiin. Runoilijat tähän ehkä pystyvätkin, copywriterit eivät niinkään.
En tiedä, voiko copywritereitä syyttää Suomessa jossain vaiheessa roimasti yleistyneistä tehdasmyymälöistä, joissa ei suinkaan myyty luvattuja tehtaita vaan karkkia tai kalsareita. Copywritereiden – tuon suomen taitajien veljeskunnan, jolta on puuttunut kyky luoda itselleen edes suomenkielinen työnimike – saavutuksia lienevät kuitenkin katumaasturit ja city-maasturitkin.
City oli keskiaikaan kaupunki, jossa oli katedraali. Tuleeko siis maasturista city-maasturi, jos taustapeilissä roikkuu rukousnauha tai vaikkapa krusifiksi? Katulapsi on lapsi, joka elää kadulla. Katumaasturi lienee siis maasturi, joka on enimmäkseen kadulla.
Mutta voiko katumaasturi olla city-maasturi? Onhan katutyttöjäkin, joiden kaulassa roikkuu krusifiksi.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
maanantai 5. huhtikuuta 2010
Innovatiivisen prosessin konsepti
Englannista tulevat lainasanat – ja kieleen pesiytyvät uutuudet yleensäkin – herättävät aina huomiota ja keskustelua. Tämän päivän työelämässä törmää jatkuvasti sanoihin konsepti ja prosessi. Kumpikin sanoja, joita olen oppinut ymmärtämään ja jopa käyttämään itse. Mutta yhtä tulokasta ei voi sietää: innovaatio, innovatiivinen – ehkä suomen kielen rumimmat sanat.
Siispä käytin ystäväämme Googlea, joka antoi innovatiiviselle 87 500 osumaa. Huomasin ilokseni, etten ole anti-innovatiivisuuteni kanssa yksin. Minua häiritsee ennen kaikkea se, etten yhtään tiedä, mitä innovatiivisuus tarkoittaa käytännössä. Suomalaiset ovat käytännönläheistä väkeä, minä myös. Haluaisin kuulla konsultin kertovan, miten innovatiivisuus voi toteutua käytännön arjessa.
Aloin pohtia ruman sanan tai sanonnan kriteerejä. Toisen mielestä esimerkiksi murresanat saattavat olla rumia ja kieltä rapistuttavia. Joskus Aamulehden yleisönosastolla kirjoitettiin sanoista iskä ja äiskä, jotka miellettiin kielemme rumimmiksi. Kyllä, ne saattavat kuulostaa ja näyttääkin rumilta, mutta ovat erittäin tunnepitoisia – ja sentään tarkoittavat jotain myös käytännössä. Minusta kaikkein rumimmat sanat ovat sellaisia, joita ei voi käyttää muualla kuin tieteellisessä tekstissä tai täyttämässä palstamillimetrejä, kun asiat voisi ilmaista selkeämminkin.
Työ- ja talouselämän kieli on tietenkin omanlaistaan, mutta eikö sen sanastoa voisi pitää ensisijaisesti poissa yleiskielestä? Juokseeko konsultin palkka lähinnä siitä, että hän selittää termit tavalliselle tallaajalle?
Siispä käytin ystäväämme Googlea, joka antoi innovatiiviselle 87 500 osumaa. Huomasin ilokseni, etten ole anti-innovatiivisuuteni kanssa yksin. Minua häiritsee ennen kaikkea se, etten yhtään tiedä, mitä innovatiivisuus tarkoittaa käytännössä. Suomalaiset ovat käytännönläheistä väkeä, minä myös. Haluaisin kuulla konsultin kertovan, miten innovatiivisuus voi toteutua käytännön arjessa.
Aloin pohtia ruman sanan tai sanonnan kriteerejä. Toisen mielestä esimerkiksi murresanat saattavat olla rumia ja kieltä rapistuttavia. Joskus Aamulehden yleisönosastolla kirjoitettiin sanoista iskä ja äiskä, jotka miellettiin kielemme rumimmiksi. Kyllä, ne saattavat kuulostaa ja näyttääkin rumilta, mutta ovat erittäin tunnepitoisia – ja sentään tarkoittavat jotain myös käytännössä. Minusta kaikkein rumimmat sanat ovat sellaisia, joita ei voi käyttää muualla kuin tieteellisessä tekstissä tai täyttämässä palstamillimetrejä, kun asiat voisi ilmaista selkeämminkin.
Työ- ja talouselämän kieli on tietenkin omanlaistaan, mutta eikö sen sanastoa voisi pitää ensisijaisesti poissa yleiskielestä? Juokseeko konsultin palkka lähinnä siitä, että hän selittää termit tavalliselle tallaajalle?
torstai 11. maaliskuuta 2010
Mikä A@&#%:n logo!
Vuoden (2010) alussa toimintansa aloittanut uusi ja uljas yliopisto julkaisi logonsa liki vuosi sitten. Logo herätti paljon keskustelua ja pahennusta, eikä suotta. Se on kehno – huono ja epätoivoisen dynaaminen. Minua se on häirinnyt kohta tuon vuoden, ja se on pistänyt minut miettimään koko markkinoinnin alan suomen kieltä halveksivaa asennetta.
Logo on suomeksi tunnusmerkki. Logo koostuu logogrammista tai logotyypistä. Logogrammi tarkoittaa sanaa kuvaavaa symbolia tai merkkiä. Logotyyppi tarkoittaa taas kirjoitusasua, vakiintunutta visuaalista kirjoitustapaa. Logo voi olla myös vain toinen näistä, kuten Coca-colalla ja Nokialla tunnusmerkki on logotyyppi. Logo on harvemmin pelkkä logogrammi, mutta näitäkin toki on, kuten Mercedes-Benzin ja Volkswagenin.
Sana logo tulee kreikan sanasta logos, joka tarkoittaa sanaa – ja järkeä. Suomessa markkinointikieltä kuvaa paremmin espanjan sana loco – hullu, mielisairas.
Markkinointialan suomivastaisuudesta kertoo jotain Suomi-kuvaa pohtimaan koottu viisasten kerho. Suomi pitää brändätä. Brändäyshän on suomeeen saatu englannista, tuosta nykymaailman sivistyskielestä. Suomessa brändäys tarkoittaa hallittua tuotejohtamista, mutta oikeastihan se tarkoittaa polttomerkitsemistä. Luulin, että Suomi oli merkitty ensin Ruotsille sitten Venäjälle ja viimeksi Saksalle tai Neuvostoliitolle. Nyt kun ollaan vapaa kansa, ovat poliitikot oikein urakalla alkaneet polttomerkitä vaalikarjaansa!
Mutta vakavasti, suomikuvan kriisi on vakava paikka. Tulee mieleeni vanha tarina amerikkalaisesta, saksalaisesta ja suomalaisesta, jotka kulkevat savannilla. Amerikkalaista vastaan tulee norsu. Amerikkalainen miettii: ”Paljollakohan tuollaisen voisi myydä?” Hetken päästä sama norsu kohtaa saksalaisen, joka miettii: ”Kuinkahan tuollaisen voisi rakentaa?” Viimeisenä norsun kohtaa suomalainen. Nämä kaksi katselevat hetken toisiaan, ja suomalainen miettii: ”Mitähän tuo ajattelee minusta?”
Ehkä meidän suomalaisten omakuvaa kuvastaakin juuri tuo Aalto-yliopistomme logo, joka on niin dynaaminen, että siinä voi olla mitä merkkejä tahansa ja se voi olla minkä värinen tahansa, kunhan siinä A on: me suomalaiset olemme mitä tahansa, kunhan meistä pidetään tai ainakin tulemme hyväksytyiksi.
Voi meitä! Akatemian aristokratiaa edustaa loco logo; tuotemerkki on hengetön, mutta brändissä on sitä jotain, ja tavaramerkin voi varata, mutta brändi luodaan. Oli niin tai näin, kuka minut tuntee, tietää, että kohta brandy juodaan. – Tosin taidan suomalaismielisenä kuitenkin ottaa tänä iltana hömpsyn jaloviinaa.
Logo on suomeksi tunnusmerkki. Logo koostuu logogrammista tai logotyypistä. Logogrammi tarkoittaa sanaa kuvaavaa symbolia tai merkkiä. Logotyyppi tarkoittaa taas kirjoitusasua, vakiintunutta visuaalista kirjoitustapaa. Logo voi olla myös vain toinen näistä, kuten Coca-colalla ja Nokialla tunnusmerkki on logotyyppi. Logo on harvemmin pelkkä logogrammi, mutta näitäkin toki on, kuten Mercedes-Benzin ja Volkswagenin.
Sana logo tulee kreikan sanasta logos, joka tarkoittaa sanaa – ja järkeä. Suomessa markkinointikieltä kuvaa paremmin espanjan sana loco – hullu, mielisairas.
Markkinointialan suomivastaisuudesta kertoo jotain Suomi-kuvaa pohtimaan koottu viisasten kerho. Suomi pitää brändätä. Brändäyshän on suomeeen saatu englannista, tuosta nykymaailman sivistyskielestä. Suomessa brändäys tarkoittaa hallittua tuotejohtamista, mutta oikeastihan se tarkoittaa polttomerkitsemistä. Luulin, että Suomi oli merkitty ensin Ruotsille sitten Venäjälle ja viimeksi Saksalle tai Neuvostoliitolle. Nyt kun ollaan vapaa kansa, ovat poliitikot oikein urakalla alkaneet polttomerkitä vaalikarjaansa!
Mutta vakavasti, suomikuvan kriisi on vakava paikka. Tulee mieleeni vanha tarina amerikkalaisesta, saksalaisesta ja suomalaisesta, jotka kulkevat savannilla. Amerikkalaista vastaan tulee norsu. Amerikkalainen miettii: ”Paljollakohan tuollaisen voisi myydä?” Hetken päästä sama norsu kohtaa saksalaisen, joka miettii: ”Kuinkahan tuollaisen voisi rakentaa?” Viimeisenä norsun kohtaa suomalainen. Nämä kaksi katselevat hetken toisiaan, ja suomalainen miettii: ”Mitähän tuo ajattelee minusta?”
Ehkä meidän suomalaisten omakuvaa kuvastaakin juuri tuo Aalto-yliopistomme logo, joka on niin dynaaminen, että siinä voi olla mitä merkkejä tahansa ja se voi olla minkä värinen tahansa, kunhan siinä A on: me suomalaiset olemme mitä tahansa, kunhan meistä pidetään tai ainakin tulemme hyväksytyiksi.
Voi meitä! Akatemian aristokratiaa edustaa loco logo; tuotemerkki on hengetön, mutta brändissä on sitä jotain, ja tavaramerkin voi varata, mutta brändi luodaan. Oli niin tai näin, kuka minut tuntee, tietää, että kohta brandy juodaan. – Tosin taidan suomalaismielisenä kuitenkin ottaa tänä iltana hömpsyn jaloviinaa.
torstai 4. helmikuuta 2010
Styylaisitko tuunaajan kaa?
Pohdinpa tuossa kahta suomen kieleen tunkeutunutta muotiin liittyvää uudissanaa stailata ja tuunata. Stailata tarkoittaa tyylin muokkaamista ja muotoilemista, tuunata käsittääkseni jonkin esineen uudistamista.
Google tietää luonnollisesti kaiken, ja sanalla stailata hakiessa ruudulle ilmaantuu jos jonkinlaista sisältöä. Voi stailata itsensä kokonaan tai vain osaksi, asunnon, puutarhan jne. On nettisivukin Stailaajat.fi, joka sanoo, että stailata voi mitä tahansa, ja jonka tarkoitus on ”auttaa kaikkia stailauksesta kiinnostuneita.” Tuollaisiin ympäripyöreyksiin törmää netissä aina vain useammin.
Jos nipottaisin, sanoisin että stailata on taas kerran turha väännös suomen kieleen. Saman asian voi sanoa kotikutoisemmin vaikka antaa tyylineuvoja tai muokata tai uudistaa tyyliä. Jos ei stailattaisi, ei olisi stylistejäkään. Sitä sanaa inhoan, sillä stylistiksi voi nykyisin esittäytyä kuka tahansa meikkaajaopiskelija tai parturi-kampaaja. Jos ammattinimikettä on pakko käyttää, sallisin sen ainoastaan ammattitaitoisille tyylineuvojille.
Tuunata on myös hieman väkisin jumitettu kieleemme, mutta pidän siitä enemmän, sillä se on käytännönläheisempi kuin stailata. Tuunaamisen voisi suomentaa virittämiseksi, mikä on sekin varsin havainnollinen termi. Tuunata tulee englannin verbistä tune up, ja on alkujaan tarkoittanut kulkupelien säätämistä ja virittämistä. Nyt tuunata voi mitä tahansa ja suomennokseksi kävisi myös muodistaa. Sukupolveni on tuskin edes kuullut moisesta verbistä, mutta tarkemmin ajatellen se on varsin käytännöllinen tänäkin päivänä.
Harmi että nykyisin vain stailataan eikä kukaan enää styylaa.
Google tietää luonnollisesti kaiken, ja sanalla stailata hakiessa ruudulle ilmaantuu jos jonkinlaista sisältöä. Voi stailata itsensä kokonaan tai vain osaksi, asunnon, puutarhan jne. On nettisivukin Stailaajat.fi, joka sanoo, että stailata voi mitä tahansa, ja jonka tarkoitus on ”auttaa kaikkia stailauksesta kiinnostuneita.” Tuollaisiin ympäripyöreyksiin törmää netissä aina vain useammin.
Jos nipottaisin, sanoisin että stailata on taas kerran turha väännös suomen kieleen. Saman asian voi sanoa kotikutoisemmin vaikka antaa tyylineuvoja tai muokata tai uudistaa tyyliä. Jos ei stailattaisi, ei olisi stylistejäkään. Sitä sanaa inhoan, sillä stylistiksi voi nykyisin esittäytyä kuka tahansa meikkaajaopiskelija tai parturi-kampaaja. Jos ammattinimikettä on pakko käyttää, sallisin sen ainoastaan ammattitaitoisille tyylineuvojille.
Tuunata on myös hieman väkisin jumitettu kieleemme, mutta pidän siitä enemmän, sillä se on käytännönläheisempi kuin stailata. Tuunaamisen voisi suomentaa virittämiseksi, mikä on sekin varsin havainnollinen termi. Tuunata tulee englannin verbistä tune up, ja on alkujaan tarkoittanut kulkupelien säätämistä ja virittämistä. Nyt tuunata voi mitä tahansa ja suomennokseksi kävisi myös muodistaa. Sukupolveni on tuskin edes kuullut moisesta verbistä, mutta tarkemmin ajatellen se on varsin käytännöllinen tänäkin päivänä.
Harmi että nykyisin vain stailataan eikä kukaan enää styylaa.
maanantai 18. tammikuuta 2010
Reilu meininki
Kävin viime viikolla Alepassa ostoksilla. Siellä oli jaossa esitteitä HOK-Elannon vastuullisuudesta. Vastuullisuus minua kiinnosti, joten otin esitteen, jonka sitten lukaisin ja heitin paperinkeräykseen.
Silmääni sattui kohta, jossa kerrotaan kalatuotteiden MSC-merkinnästä, joka takaa, että kala on pyydetty ekologisesti kestävästi, eli sen kanta on elinvoimainen eikä pyynti aiheuta ympäristöhaittoja. Kohtaan oli koukuksi nostettu vielä teksti: ”Tiesitkö, että HOK-Elannon valikoimista löytyy neljä MSC-merkittyä kalatuotetta.” Neljä!
Jatkoin lukemista reilun kaupan osioon. Reilusta kaupasta kerrottiin, että Reilussa kaupassa taataan tuottajille pitkä kauppasuhde ja oikeudenmukainen hinta. Esite ei kertonut, kuinka monesta tuotteesta yritys maksaa oikeudenmukaisen hinnan.
Esitteen luettuani mietin sanoja reilu ja epäreilu sekä vastuullinen ja vastuuton. Muokkaako kulttuurimme kieltä vai kielemme kulttuuria? Tuleeko jostain epäreilu, kun toista markkinoidaan reiluna?
Björn Wahlroos, joka liiketoiminnasta jotain tietänee, on painottanut sitä, että yrityksellä ei ole moraalia, yritysten tehtävä on tuottaa mahdollisimman paljon varallisuutta omistajilleen. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila joulun seutuun eläinten tehokasvatuksen raadollisuudesta nousseen kohun aikana antoi lausunnon, jossa hän peräsi eläinsuojelusäädökset täyttävälle tuotannolle parempaa korvausta kuin lakeja noudattamattomalle eläinten kohtelulle.
Muistan hyvin vanhan sanonnan: ”Liiketoiminta perustuu petokseen.” Ehkä näin ei kuitenkaan ole. Ehkä, jos ei yrityksillä, niin yritysjohtajilla voisi kuitenkin olla moraalia. Ehkä yrityskin voi eettisesti, ekologisesti ja kestävästi tuottaa, jos ei mahdollisimman paljon, niin riittävästi varallisuutta omistajilleen. Ehkä se voisi toimia moraalin ja reiluuden sallimissa rajoissa mahdollisimman tuottavasti – ehkä jopa edistää hyviä tapoja ja käytäntöjä.
Usein näkee ihmisten valikoivan tarkkaan halvinta säästääkseen joskus jopa vain senttejä tuotteessa, jonka saattaa heittää pian pois, koska halventuneet hinnat ovat monesti vieneet myös tavaroiden arvostuksen tai ainakin laadun. Paheksuttavaa!
Kuinka on päässyt käymään niin, että ihminen, joka ostaa tuotteen kaupan perusvalikoimasta, syyllistyy moraalittomuuteen, epäeettisyyteen, ryöstökalastukseen, eläinten kaltoin kohteluun, työläisten kurjuuden lisäämiseen, lapsityövoiman käyttöön, kestämättömien työolosuhteiden ylläpitämiseen, kestämättömän kehityksen kiihtymiseen, työn siirtämiseen omasta maasta kaukaisiin maihin, vaikka ostaa vain itselleen sukat?
Silmääni sattui kohta, jossa kerrotaan kalatuotteiden MSC-merkinnästä, joka takaa, että kala on pyydetty ekologisesti kestävästi, eli sen kanta on elinvoimainen eikä pyynti aiheuta ympäristöhaittoja. Kohtaan oli koukuksi nostettu vielä teksti: ”Tiesitkö, että HOK-Elannon valikoimista löytyy neljä MSC-merkittyä kalatuotetta.” Neljä!
Jatkoin lukemista reilun kaupan osioon. Reilusta kaupasta kerrottiin, että Reilussa kaupassa taataan tuottajille pitkä kauppasuhde ja oikeudenmukainen hinta. Esite ei kertonut, kuinka monesta tuotteesta yritys maksaa oikeudenmukaisen hinnan.
Esitteen luettuani mietin sanoja reilu ja epäreilu sekä vastuullinen ja vastuuton. Muokkaako kulttuurimme kieltä vai kielemme kulttuuria? Tuleeko jostain epäreilu, kun toista markkinoidaan reiluna?
Björn Wahlroos, joka liiketoiminnasta jotain tietänee, on painottanut sitä, että yrityksellä ei ole moraalia, yritysten tehtävä on tuottaa mahdollisimman paljon varallisuutta omistajilleen. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila joulun seutuun eläinten tehokasvatuksen raadollisuudesta nousseen kohun aikana antoi lausunnon, jossa hän peräsi eläinsuojelusäädökset täyttävälle tuotannolle parempaa korvausta kuin lakeja noudattamattomalle eläinten kohtelulle.
Muistan hyvin vanhan sanonnan: ”Liiketoiminta perustuu petokseen.” Ehkä näin ei kuitenkaan ole. Ehkä, jos ei yrityksillä, niin yritysjohtajilla voisi kuitenkin olla moraalia. Ehkä yrityskin voi eettisesti, ekologisesti ja kestävästi tuottaa, jos ei mahdollisimman paljon, niin riittävästi varallisuutta omistajilleen. Ehkä se voisi toimia moraalin ja reiluuden sallimissa rajoissa mahdollisimman tuottavasti – ehkä jopa edistää hyviä tapoja ja käytäntöjä.
Usein näkee ihmisten valikoivan tarkkaan halvinta säästääkseen joskus jopa vain senttejä tuotteessa, jonka saattaa heittää pian pois, koska halventuneet hinnat ovat monesti vieneet myös tavaroiden arvostuksen tai ainakin laadun. Paheksuttavaa!
Kuinka on päässyt käymään niin, että ihminen, joka ostaa tuotteen kaupan perusvalikoimasta, syyllistyy moraalittomuuteen, epäeettisyyteen, ryöstökalastukseen, eläinten kaltoin kohteluun, työläisten kurjuuden lisäämiseen, lapsityövoiman käyttöön, kestämättömien työolosuhteiden ylläpitämiseen, kestämättömän kehityksen kiihtymiseen, työn siirtämiseen omasta maasta kaukaisiin maihin, vaikka ostaa vain itselleen sukat?
perjantai 8. tammikuuta 2010
Designatkaa mulle porkat!
Sain pari päivää sitten tiedotteen, jossa eräs muotialan yritys hehkutti valmistavansa tuotteensa suomalaisella designilla. En tiennytkään, että suunnittelu on nykyisin jo valmistustapa.
Sana design ei (vielä) ole suomea, vaan sille on vastine omassakin kielessämme: muotoilu, muotoilla; suunnittelu, suunnitella. Onneksi elämme globalisaation aikaa, joten kaikkea voi myydä hienona liittämällä siihen tuon kivoja vierasperäisiä kirjaimia sisältävän sanan. Designhotelli, designyliopisto, designpääkaupunki, designvessapaperi, designkävelysauvat, designvesipullo, designvalaisin.
Hätkähdän aina kun suomalainen suunnittelija esittäytyy designeriksi. Design on nimittäin oikeastaan ihan kaunis englannin kielen sana, mutta siitä on tullut suomen kielessä tarpeetonta verbaalista oksennusta. Jokaisen tuotteen on joku suunnitellut tai muotoillut. IBM:n näppäimistö on jonkun suunnittelema. Pöydällä lojuva mainoskynäkin on suunnittelun tulos. Mikä ero siis on suunnittelulla ja designilla? Tuleeko kynästä designkynä, jos sen on tuhertanut paperille Harri Koskinen? Muuttuuko muotoilu designiksi, kun muotoilijan taskussa on kandin tutkinto Taideteollisesta korkeakoulusta? Tai kun lopputulos on mahdollisimman epäkäytännöllinen tai kallis?
Koska vapaa-aikaani kuuluu erottamattomana osana maastohiihto, tuo maailman designpiirien ykköslaji, niin taidanpa soittaa Intersportiin ja kysyä, onko heillä designsuksia – ihan vain selvittääkseni heidän reaktionsa. Sauvat voisin designuttaa jollakulla vapaaehtoisella. Haluan niihin rivoja kuvia ja epäkäytännöllisiä yksityiskohtia. Maksan erittäin huonosti.
Sana design ei (vielä) ole suomea, vaan sille on vastine omassakin kielessämme: muotoilu, muotoilla; suunnittelu, suunnitella. Onneksi elämme globalisaation aikaa, joten kaikkea voi myydä hienona liittämällä siihen tuon kivoja vierasperäisiä kirjaimia sisältävän sanan. Designhotelli, designyliopisto, designpääkaupunki, designvessapaperi, designkävelysauvat, designvesipullo, designvalaisin.
Hätkähdän aina kun suomalainen suunnittelija esittäytyy designeriksi. Design on nimittäin oikeastaan ihan kaunis englannin kielen sana, mutta siitä on tullut suomen kielessä tarpeetonta verbaalista oksennusta. Jokaisen tuotteen on joku suunnitellut tai muotoillut. IBM:n näppäimistö on jonkun suunnittelema. Pöydällä lojuva mainoskynäkin on suunnittelun tulos. Mikä ero siis on suunnittelulla ja designilla? Tuleeko kynästä designkynä, jos sen on tuhertanut paperille Harri Koskinen? Muuttuuko muotoilu designiksi, kun muotoilijan taskussa on kandin tutkinto Taideteollisesta korkeakoulusta? Tai kun lopputulos on mahdollisimman epäkäytännöllinen tai kallis?
Koska vapaa-aikaani kuuluu erottamattomana osana maastohiihto, tuo maailman designpiirien ykköslaji, niin taidanpa soittaa Intersportiin ja kysyä, onko heillä designsuksia – ihan vain selvittääkseni heidän reaktionsa. Sauvat voisin designuttaa jollakulla vapaaehtoisella. Haluan niihin rivoja kuvia ja epäkäytännöllisiä yksityiskohtia. Maksan erittäin huonosti.
maanantai 21. joulukuuta 2009
Koulukiusaus – ruumiin vai hengen ravintoa
Suomessa on jo pitkään käyty tiivistä keskustelua lasten hyvinvoinnista kouluissa. Esiin on tullut räikeitäkin tapauksia, joissa oppilasta ovat muut oppilaat kiusanneet ja pahoinpidelleet. Myös työpaikoilla tapahtuva alistaminen on nostettu esiin, kun työssä jaksaminen on ainakin median mukaan yhä useammin heikkoa.
Vaikka yleisesti on tunnustettu, että koululaisten hyvinvointiin pitäisi panostaa, jatkavat valtaa pitävät leikkauksia, jotka kohdistuvat voimakkaasti myös lasten ja nuorten henkiseen terveyteen. Myös yritykset panostavat säästötoimissaan usein herkästi niihin asioihin, jotka heikentävät työssä jaksamista. Ehkä hyvinvointi ei meille suomalaisille kuitenkaan ole arvona yhtä merkittävä kuin tehokkuus ja raha?
Itse olen elänyt uskossa, että väkivalta on väkivaltaa, oli se sitten henkistä tai fyysistä, ja tapahtui se sitten koulussa, töissä tai grillin jonossa. Ei koulussa tai työpaikallakaan tapahtuva kiusaaminen ole ilmiönä uusi, nykyisin se vaan halutaan laittaa kokonaisuudessa samaan helpommin sallittavaan laariin. Siitä puhutaan vähätellen – kiusaamisena. Eihän väkivaltaa kokeneet puolisot ja lapset puhu koti- tai perhekiusaamisesta. Harvoin näkee myös lööppejä: ”mies kiusattiin grillin jonossa sairaalakuntoon”. Ehkä meille suomalaisille koti ja ruoka ovat työtä ja koulua tärkeämmät?
Asian vakavuutta nakertaa myös kieleemme soluttautuneet termit koulu- ja työpaikkakiusaus. Itselleni ainakin lomaan kohtaan koen suurempaa kiusausta kuin työtäni kohtaan. Toisaalta onhan myös Janssonin kiusaus, mutta vaikka kouluruokaa haukutaan, tuskin sen pitäisi kuitenkaan olla viimeinen kiusaus.
Vaikka yleisesti on tunnustettu, että koululaisten hyvinvointiin pitäisi panostaa, jatkavat valtaa pitävät leikkauksia, jotka kohdistuvat voimakkaasti myös lasten ja nuorten henkiseen terveyteen. Myös yritykset panostavat säästötoimissaan usein herkästi niihin asioihin, jotka heikentävät työssä jaksamista. Ehkä hyvinvointi ei meille suomalaisille kuitenkaan ole arvona yhtä merkittävä kuin tehokkuus ja raha?
Itse olen elänyt uskossa, että väkivalta on väkivaltaa, oli se sitten henkistä tai fyysistä, ja tapahtui se sitten koulussa, töissä tai grillin jonossa. Ei koulussa tai työpaikallakaan tapahtuva kiusaaminen ole ilmiönä uusi, nykyisin se vaan halutaan laittaa kokonaisuudessa samaan helpommin sallittavaan laariin. Siitä puhutaan vähätellen – kiusaamisena. Eihän väkivaltaa kokeneet puolisot ja lapset puhu koti- tai perhekiusaamisesta. Harvoin näkee myös lööppejä: ”mies kiusattiin grillin jonossa sairaalakuntoon”. Ehkä meille suomalaisille koti ja ruoka ovat työtä ja koulua tärkeämmät?
Asian vakavuutta nakertaa myös kieleemme soluttautuneet termit koulu- ja työpaikkakiusaus. Itselleni ainakin lomaan kohtaan koen suurempaa kiusausta kuin työtäni kohtaan. Toisaalta onhan myös Janssonin kiusaus, mutta vaikka kouluruokaa haukutaan, tuskin sen pitäisi kuitenkaan olla viimeinen kiusaus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
